LOPPUTEKSTI ELO VIIDING

I interviewed my classmate Maarit Nopsanen, who is interested in poetry. This time, we discussed the Finnish poet Elo W., now known as Elo Viidinen. We have both read a collection of her poems called "Revelations" and "With a Thousand Voices." Viidinen has written four books, each with a different style. The first book is called "Akseli 90" and was published in the 1990s. Viidinen's writing style has evolved over the years. The second book, "Proximity of the Box," has shocked readers with its strong and mysterious poems. Viidinen's poetry represents a new kind of female poetry in Estonia. The third book, "In the Light of Debt," was published in 1994 and contains various poems that intoxicate the reader. Viidinen describes her writing as a new baroque style, characterized by illusions, masks, and labyrinths. Viidinen's fourth book Haastattelin siis äskeisessä jaksossa luokkatovereani Maarit Nopsasta, joka harrastaa veroutta. Tällä kertaa aiheenamme oli Suomessakin vieraanut runoilija Elo W., nykyään kirjailijanimeä Elo Viidinen, käyttävä. Olemme lukeneet kumpikin häneltä yhden kokoelman, joka sisältää runoja hänen aiemmista teoksistaan. Kokoelmat olivat nimeltään Paljastuksia ja Tuhannelle äänellä. Kolmessa ensimmäisessä kirjassaan Viidin käyttää kirjailijanimeä Elo V. Kaikki nämä korune kirjaa ovat täysin erilaisia, myös neljäs. Ensimmäinen runoteos on nimeltään Akseli 90, julkaistu. Virolainen runoilija Hasso Krull kuvailee tämän teoksen olevan, muun muassa symbolistinen. Mutta on hän kirjoittamisen aloittanut jo 80-luvulla ainakin. Hän kertoo myös, että tyyli on muuttunut niukasta vihjailevuudesta. Vihjailevasta tyylistä Krull sanoo, että se toimii vain silloin, kun se kiihottaa lukijaa. Muuten se on vain pelkkä silmankentätemppu. Seuraava kirja ilmestyy 1993 ja sen nimi on Lippaan läheisyys. Se on jo järkyttänyt lukijoita aika paljon. Siinä on hyvin vahvoja runoja ja muun muassa aukkoja ja arvoituksia sisältävä läikkä, joka myös on tässä paljastuksia kokoilmassa. Edeltävien vuosikymmenten naisrunous on Virossa ollut hyvin ylevää ja ikuisista arvoista kertovaa, traagista. Esimerkkinä kansallinen runoilija Lyydiä Koivula. Tässä vaiheessa 90-luvulla alkaa syntyä Viron aivan uudenlainen naisrunous. Viitin ei kuitenkaan liitetä mihinkään runousryhmiin. Se on enemmän tarttulainen tapa. 1994 julkaistu Velan valossa on taas hyvin erilaisia runoja tarjoava Karuselli, joka päihtyttää runoudellaan. Hän on nimennyt Viitin kirjoittamisen uusbarokiksi, joka ilmenee illusionismissa, naamioissa ja labyrinteissä. Mielestäni Viitin haluaa sekoittaa tai harhauttaa lupiaa varsinkin tuossa runossa, mistä puhuimme jo aiemmin, joka kertoo Rosalinda Triplasta. Rullin mielestä 1998 ilmestynyt neljäs kirja V on kaikkein kokeileminen teos. Kokeiluus näkyy jo siinä, että kirjarunot on ikään kuin semmoisena tiimalasin muodossa ja on kohtu keski-aukean maalla sijaitsevan nollapisteen ympärille. Sen voi vaan kuvitella. Hän on siinä myös luokitellut muutamat runonsa huonoiksi, keskinkertaisiksi ja hyviksi. Ja sitten hänen hyvät runot ovat esimerkiksi neljä tyhjää sivua. Ennakoiko hän sillä tätä tulevaa kirjan kritiikkiä? Tai onko hän sitä mieltä, että Tabula Raas on paras teksti ikinä? Kokeilmaa kyllä kuvaillaan vapautuneeksi ja moniääniseksi ja se muistuttaa hiukan kokeilmalla lippaan läheisyys. Kiitokset Hassok Rullille hänen Viitingin runojen analyysistä, joka löytyy tästä paljastuksia kirjasta. Ja kuten Maarit Nopsanen aiemmin totesi, läheskään kaikkea me ei voida tietää. En tiedä tarvitseeko, koska näitä Viitingin ensimmäisiä runoteikseja ei ole suomennettu. Vaan nämä kaksi ja lisäksi sitten näiden suomennettuja runoja löytyy myös julkaisuista Helmi ja Ajattelen koko ajan rahaa. Mutta kyllä näissä kahdessa kokeilmassa on kokemista jo tällaiselle DNA-testiinkin mukaan 98 prosenttia suomalaiselle, kuten minä. Ja voin suositella Elo Viidingia, hän on sekä runoutta ja lukiakin ravisteleva outolintu. Ja toivottavasti virallaista runoutta suomennetaan lisää. Kiitos seurasta, kuuntelit Elämän tapana hurahtaminen podcastia.